muistimpa tämänki sivuston tuossa huomatessani että joku oli käynyt kommentoimassa ja sain ilmotuksen sähköpostiin, täytyy tätä sitte ilmeisesti ainaki muutaman kirjotuksen verran päivittää.

tuossa lueskellessani muutaman edellisistä teksteistä (varsinkin sitä ihan ensimmäistä) kuullostaa teksti just siltä miltä yläasteaikaiset päiväkirjat aiheuttaa - puna nousee poskille ja myötähäpeää itseä kohtaan ei voi välttää, yhtään lapsellisemmin en varmaan olisi edes osannu tuoda asioita esille. nyt en yhtään kyllä ihmettele osaa noista kommenteista joissa ihmiset miettii miksi edes teen lapsen, ymmärrän sen paremmin ku hyvin näin jälkeenpäin.

kai sitä ollaan sitte kasvettu, ainakin henkisesti tuntuu etten ole enää yhtään tuollanen ku viimeksi kirjotellessani.

nykyään kaikki on siis hyvin, sain pienen pojan jota rakastan enemmän ku mitään muuta. pärjäsin sen kanssa alkuajat, niinku nytki oikein hyvin yksin. ehkä jopa helpompaa olla välillä yksin, ei tarvitse miettiä kasvatukseen liittyviä eriäviä mielipiteitä tai muuta turhaa. poitsu on nykyään päiväkodissa ja viihtyy siellä oikein hyvin, itse pääsin jatkamaan koulutusta ja nyt alkaa viimeinen vuosi - onneksi. tässä ihan viimeaikoina muutettiin oikein ihanaan asuntoon keskustaan; lasitettu iso parveke, parkettilattiat, astianpesukone, oma sauna, ihan kivasti tilaa ja lasitiiliä<3 olohuoneen ja makuuhuoneen seinän välissä :) tykkään kovasti!

lapsen isän kanssa asiat on ollu monimutkasia alusta asti, ja jotenki tuntuu että monimutkasina ne taitaa pysyä ihan loppuun asti. apua isästä ei sinällään henkisesti tai rahallisesti ole millään tavalla ollu missään vaiheessa, sillontällön pyörinyt paikalla, ja sillonkin enemmän tiellä. niihin aikoihin kun poika täytti vuoden palattiin lapsen isän kanssa yhteen, kai se vanha suola alkoi molemmilla janottaa. eihän siitä sitten mitään tullu, muutaman viikon jälkeen huomasin että tunteet ei tätä ihmistä kohtaan ole niin suuria kun tähän hommaan vaaditaan, mutta päätin silti yrittää. muutama viikko taas eteenpäin ja samanlainen tappeleminen jatkui mitä oli pidemmän suhteen loppuaika. noin kolmen kuukauden yrittämisen jälkeen päätimme erota, ihan lapsenkin takia. siitä asti tähän hetkeen välit on ollu viileääkin viileämmät - isä on käynyt tapaamisoikeuden mukaisesti eli kerran viikossa valvottuna minun luonani katsomassa poikaa... paitsi viimeyönä saatiin asioita sovittua ja nyt ollaan ilmeisesti sulassa sovussa, saa taas nähdä kuinka kauan.

ja tuosta pojasta! siitähän voisin kirjotella vaikka koko loppuyön :) aivan ihana hymypoika, kaikki neuvolasta tarhaan on aivan rakastuneita tuohon enkeliin. kauhea hulivili, tavaroita löytyy vessanpöntöstä ja kengistä, millon on kaikki tutit piilotettu astianpesukoneeseen ja millon piirretty huulipunalla seinään, silti se on aina se ihanin :) koskaan tuon pojan kanssa ei mitään ongelmia ole ollu; ei vatsavaivoja, hammasitkuja, isompia sairauksia tai mitään muutakaan. syö hyvin ja paljon melkein mitä vaan antaa, tarhassakin on monta kertaa kysytty että onko tämä kaveri ollu aina näin helppo!

mutta se siitä sitte, oman pikku tuhinan viereen nukkumaan että jaksaa huomenna taas touhuta! saa nähä millon sitä taas jaksaa/muistaa kirjotella, koetan kovasti pitää tätä edes suurinpiirtein ajan tasalla :)